MIES JA TUNTEET

Osa 5

Intohimo

Alku:

Halu voittaa epävarmuuden. Mä tiedän, että mulla ei ole aikaa kuin ehkä nämä yön viimeiset tunnit. Mä seison siinä sun edessä hieman humaltuneena ja haluan tuntea sormenpäissäni sen kaiken, jonka olet illan aikana minulta peittänyt. Mä kuulen, kun sun seinällä oleva kello raksuttaa sekunteja, mutta se ei liiku kohti huomista, koska tällä hetkellä huomista ei ole. Mä en tule mistään, enkä ole menossa mihinkään. Mä olen tämä hetki ja mun on aika toimia. Heittäydyttävä, menetettävä kontrolli, hypättävä altaan syvään päätyyn ja uitava. Mä riisun sut silmieni eteen ja näen tulevan yön, ehkä tulevan vuoden tai koko loppuelämäni naisvartalon muotoisena kuvana. Sillä hetkellä tulevaisuuden mitalla ei ole merkitystä. Mitä lähemmäksi mä painaudun sua, sitä epävarmemmaksi tunnen itseni. En mä vielä pysty tähän. Mä haluan sitä enemmän kuin mitään, mutta mä en uskalla hypätä. Mä en ole valmis. Mun sydän hakkaa rintalastani mustelmille, kun mä sanon sulle, että pidä mua vain lähellä ja aamuyön viimeiset tunnit valuttavat intohimoni pelkkinä kosketuksina kasvoillesi. Mä nukahdan sun lakanallesi, johon myöhemmin teemme yhdessä tahroja. Mä herään aamulla ja tunnen, että edellisen illan nostattaman tunne ei ollut pelkkää humalaista harhaa. Mä haluan sua vielä kovemmin. Mä kysyn sulta lupaa jäädä loppuelämäksi tai edes seuraavaan syksyyn. Mä tunnen sun halun, kun sä hiljaa nostat kätesi minua kohti ja vedät luoksesi. Mä tulen hyppäämällä ja sä olet se syvä pääty ja mä en enää pelkää hukkumista. Olen valmis siihenkin. Kello seinällä jatkaa raksuttamistaan, mutta emme me sitä kuule. Kuulemme vain toisistamme lähtevät intohimon äänet.

Keskiosa:

Se on se sama lakana, sanot, jonka päälle sä ensimmäisen kerran tulit. Mä katson kun sä otat sitä pesukoneesta. Siinä on ajan tuomaa kulumaa. Sä annat lakanan toisen pään minulle ja otat toisen pään itsellesi. Vedämme sitä eri suuntiin. Mä katson sua silmiin eteisen toisesta päädystä. Sun katseessa paistaa väsymys, mutta sä hymyilet hetken. Rakkaus tuntuu kitkana lakanan pinnalla. Se suoristuu. Tuon toisen pään käteesi. Kosketan kädelläni kättäsi. Taittelet lakanan narulle kuivumaan. Lapsi herää. Nostat sen syliisi ja avaat paidan nappisi. Lapsi tarraa pienellä suullaan kiinni rintaasi. Imee susta ravintoa ja sun energiaa. Mä silitän lakanat kuiviksi. Lapsi ei nukahda. On itkuinen. Kello on jo liian paljon. Se on se sama kello, joka silloin ennen raksutti kohti huomista, jota ei ollut. Nyt huomiseen on liian vähän tunteja. Lapsi nukahtaa. Mä en riisu sua katseella. Sä olet jo nukahtanut. Me ei ehditty vaihtaa edes puhdasta lakanaa. Lapsi herää. Mä annan sun nukkua. Nostan lapsen syliini. Tämäkin yö on sitä yhteistä loppuelämää. Mä katson narulla roikkuvaa lakanaa. Huomaan siinä olevan pienen reiän. Mä tiedän, että kun lakanan laittaa seuraavan kerran sänkyyn, niin se repeää. Lakanaan tulee keskelle niin iso reikä, että sinne voi tipahtaa. Reikä on keskellä lakanaa, joten jos liikumme sängyssä toisiamme kohti, niin toinen putoaa. Kello raksuttaa. Lapsi kasvaa. Sängyssämme on reikäinen lakana. Emme uskalla liikkua toisiamme kohti. Katsommekin jo ohi. Ulkopuolella vilkuillaan sivuille. Mua kysyttiin bileisiin. Mä laitan juhlapaidan päälle. Huoneessa liikkuu hymyileviä silmäpareja. Heistä yksi tulee puhumaan. Hänellä on kotonaan liian puhdas lakana, joka kaipaa tahraajaa. Ja mä näen itseni jo menevän. Seisovan taas siinä lievästi humalaisen harhassa. Miettimässä syvään päähän hyppäämistä. Uimassa lakanoissa, joissa ei ole keskellä ajan kuluttamaa reikää. Mun sydän hakkaa rintalastani mustelmille ja mä nipistän itseni järkeväksi. Mä menen vessaan. Huuhtelen kasvoni kylmällä vedellä. Mä en voi kiertää kehää. Palata alkuun. Matkata alusta keskiosaan ja taas kohta keskiosasta alkuun. Jokaisella tarinalla kuuluu olla loppunsa. Tilaan taksin. Sä nukut reikäisen lakanan vasemmalla puolella. Mä herätän sut ja puhun mitä puhuttava on. Mä haluan että heitetään rikkinäinen lakana roskiin. Ostetaan uusi. Alkuajan lakana on tehnyt tehtävänsä. Keskiosan tarina pitää kirjoittaa uudestaan. Uuden lakanan päällä intohimo lepää kosketuksena toistemme olkapäillä.

Loppu:

Sulla on ihanan ryppyinen sormenpää. Nauramme sille. Ennen samanlainen sormenpää tuli kun piti sormea pitkään tiskivedessä. Silloin sitä kutsuttiin mummosormeksi. Sä olet kaunis. Sun kasvoja koristaa lempeä katse ja viipyilevä hymy. Sä näytät mulle valokuvaa. Me vedetään siinä lakanaa. Lakana näyttää valkoiselta ja puhtaalta. Se on lapsen ottamaksi kuvaksi hyvä. Lapsi oli ehkä kuuden. Sä tulet mua lähemmäksi. Katsomme toisiamme silmiin. Näemme toistemme silmistä yhteiset vuosikymmenet. Sä et ole silti muuttunut yhtään. Sä olet vieläkin se sama nainen, jonka edessä epävarmana ja alastomana seisoskelin. Sama nainen, jonka kosketuksesta lakanoita tahrasin. Sama nainen, jonka vartaloa maistelin kuin pitkää hedelmätikkaria. Sama nainen, jonka kanssa ymmärrettiin, että intohimoa ei voi laskea tahrajäljistä lakanoilla. Sama nainen. Mä otan naista kädestä ja saattelen lakanoille. Yhdessä naureskellen kaadumme pehmeään pesään ja päätämme, että vasta kuolema keskeyttää nämä orgiat.

 Pulp-help the aged

MIES JA TUNTEET

Osa 4

Häpeä.


"Eihän tuosta pojasta näy kuin korvat jos hänet laittaa paljaan heinäseipään taakse seisomaan". Olin silloin lapsi. Ehkä kymmenen ikävuoden ympärillä. Sanat lausui isomummoni, joka on maannut jo muutaman kymmenen vuoden ajan kuuden metrin syvyydessä. Isomummo ei varmasti tiennyt sanoessaan, kuinka oikeassa hän oli. Uskon, että hän tarkoitti sanoillaan laihaa ulkomuotoani tai sitten hän oli tarkkanäköinen mummo ja huomasi, että kuinka pienen pieni poika olin sisältäni. Niin pieni, että heinäseiväs pystyi peittämään minut näkymättömiin. Vain korvat olivat avoimena maailmalle ja kuuntelivat erityisen tarkkaan kaikkia ääniä, jotka ympäriltäni kuuluivat ja ne äänet eivät usein olleet ääniä, joita kyseinen laiha poika olisi halunnut edes kuulla.

Minä seisoin heinäseipään takana, kun sinä kaverini ehdotit, että tulet hakemaan kehumaani levyä kotoamme lainaksi. Sanoin sinulle, että tuon sen huomenna kouluun. Saman seipään takaa kuiskasin sinulle tyttöystäväni, että voisimmeko olla sinun kotonasi seuraavat illat. Kun kuitenkin tulit meille ja näit pihassamme ihmisen nurmikolle sammuneena, ryntäsin heinäseipään taakse ja toivoin, että joku täyttäisi sen heinillä, että korvatkaan eivät enää näkyisi. Tai se aamu, jolloin minun oli pakko kävellä hetkeksi heinäseipään takaa eteen, soittaa naapurin nainen sinun ovikelloasi ja pyytää, että voisitko sinä tulla meille, olen ihmisen kanssa kaksin, joka pelkää seinistä kasvavan käsiä.

Mitä te rakkaat tyttöystävät, avovaimot ja vaimot olette voineet muuta odottaa? Minä olen tullut teidän elämäänne heinäseipään takaa. Elänyt kanssanne heinäseipään takana. Siellä on se turva, jonka suojasta on helppo hetkeksi tulla esiin, jonka syliin on helppo takaisin juosta. Heinäseipään takana kasvavasta lapsesta ei kasva voimakastahtoinen aikuinen. Sieltä ponnistaa arka ja kiltti poika, joka raivaa itseään mieheksi ihan omin käsin, omakustanteisesti. Heinäseipään takana kurkkiva poika on helppo kesyttää haluamakseen kumppaniksi, koska poika on valmiiksi jo täysin kesy. Poika hakee vain turvaa ja tekee kaikkensa sen eteen, että saa haluamansa. Pääsee taas jonkin taakse turvaan. Helpointa se on saavuttaa kiltteyden kautta. Pistää oma tahto syrjään ja seurata toista. Elää kumppaninsa näköistä elämää ja sopeutua. Pelätä sanoa asioita, joista pitäsi puhua. Sitähän hän on tehnyt pienestä pitäen. Heinäseipään takaa kurkkien. Anellen lattialla hyväksyntää kuin jokin nopealiikkeinen piipittävä hiiri. Häpeään kasvaneena, häpeän alle häipyneenä, häpeillen.

Minä astun askel kerrallaan. Jossain korkealla odottaa päämäärä. Muistathan vaimoni, että tulin eteesi vain osittain riisuneena. Et nähnyt ihooni tatuoituja arpia. Pidin niitä piilossa, suojellen itseäni häpeäpaalulta, joka oli olemassa vain oman pääni sisällä. Askel askeleelta astuin ulos. Näin itseni seisomassa heinäseipään vierellä. Uskaltauduin jo riisumaan itseni hieman alastomammaksi. Muodostin mielipiteitä ja uskalsin sanoa vastaan. Revin kiltteyden viittaa hartioiltani huomaten, että mitä enemmän itsensä edessä seisovaa muuria murtaa, sitä enemmän tuntee turvaa ympärillään. Ja minähän mursin. Revin kaksi käsin tiilejä muurista. Siirryin kohti heinäseipään edustaa, tavoitteena peittää se näkyvistä, niin että isomummoni huutaisi haudastaan, että "eihän tuosta heinäseipäästä näy mitään jos tuon miehen laittaa sen eteen seisomaan".

Minä sanon sana kerrallaan. Uskon pala kerrallaan. Menen seisomaan paikkoihin, joihin en ole aiemmin uskaltautunut. Pyrin tavoitteisiin, joita en ole ennen edes asettanut. Asetan riman aina sentillä korkeammaksi ja jos se joskus jää selän alle, huudan kivusta ja hyppään uudelleen. Ja mitä tapahtuu sille heinäseipäälle, jonka takana olen elämääni piileskellyt, sen työnnän hitaasti mutta varmasti menneisyyden perseeseen, niin että menneisyyttä jopa vähän sattuu.

pertti kurikan nimipäivä-puhevika